Herrasmiesvaras: Kuoleman liekki (2011)

herrasmiesvaras

Marlboron punainen. Voi että mikä klassikko.

Minä harvoin poltin. Todella todella harvoin.

En oikein ikinä ymmärtänyt mistä se viehätys lähti.

Minulle jokainen tupakka edusti pientä äkkikuolemaa, jonka savuisilta lähteiltä löysin itseni kivun kasviruukku kädessä.

Itsetuhoisten tieltä, ojasta allikkoon.

Tiedätkö millaisia ihmisiä minä vihaan?

Sellaisia jotka välttelevät tosiasioita. Sellaisia jotka mieluummin takertuvat täysin eskapismiin, jättäen tosiasioiden selvittämättömät asiat muiden tiskattavaksi.

Juokse, juokse, juokse.

Sellaisia ihmisiä minä vihaan. On niitä tosin olemassa muitakin.

Minun maailmankuvani..sattui olemaan silloin tällöin yhtä ahdas kuin astmaatikon henkitorvi.

Ne olivat niitä hetkiä, milloin kannatti hiljaa kuin aamuinen usva niityllä.

Monet meistä kasvatettiin pieninä herrasmiehiksi. Avaa ovi, kohtele hyvin, ole avualias, tarjoa illallinen. Sitten tuli 2000-luku ja prostituution globalisaatio pisti kaiken sekaisin kuin tivolikojun arvanvetonarut.

Minä opiskelin omatoimisesti olemaan kusipää, kaiken sen hyvän jälkeen. Seurasin toisten ihmisten sekoiluja kuin lokki ruotsinlaivaa, vakaasti ja varmasti, liitelin lähellä ja nauraa räkätin. Ei sillä että minusta tekemällä saisi kusipäätä. En ikinä valinnut pelaajan roolia.

Minut pakotettiin siihen kuin Pavlovin koira. Ehdollistuminen.

Minä uskoin rakkauteen. Todellakin uskoin, pienenä optimistisen sinisilmäisenä romantikkona. Tein pitkän matkan kuin olisin ollut puusta pudonnut lehti,

lentäen ties minne tuulen mukana, sinun mukana.

Pitkän matkan jälkeen jäljellä oli vain loppuunpalanut juhannuskokko, tuhkaantunut olemus ja puolityhjä pankkitili. Siitä ei vaan niin parannuta kunnon kävelyn ja suihkun jälkeen.

Katsahdin puhelimeeni, enkä edelleenkään nähnyt siinä viestiä sinulta.

Vaikka minä pyysin.

Kuinka vaikeaa on käydä läpi se karu totuus,

sen kanssa josta se kaikki lähti?

Oletko todellakin niin lapsi, että jaksat juosta ja leikkiä minun tunteillani?

Nauroin, ääneen ja lujaan.

Kaiuttimesta ilma pumppasi ilmoille tunnelmaan sopivaa kappaletta.

“Seksin jälkeen poltan joko sikarin tai sillat..”

Hymyilin.

Minä olin jokseenkin rakastunut siihen ajatukseen rakkaudesta, siihen ideologiaan että jokaiselle meistä oli tulossa joskus onnellinen loppu. Istuskellessani sohvalla se ajatus löi minua suoraan sydämeen.

Ei ole olemassa sitä, mitä et voi tuntea.

Sitä mitä et voi nähdä, et voi uskoa.

Se mikä oli joskus sinun, ei ehkä koskaan sinun ollutkaan.

Minä pesin käteni sinusta, näistä ihmisistä, tästä valtakunnasta.

Levitin mustat siipeni ja nousin lentoon.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s